Luurangot kaapista

Repolaiset kaivoit luurangot kaapeistaan ja toivottelee mukavaa viikonloppua!

Reissukirjoja

 Mun lukeminen on tosi vähäistä
- mutta se vähäinen onneksi sentään säännöllistä. 

 Majapaikoissamme tuppaa aina olemaan
joku hyllykkö, jossa tarjolla jotain luettavaa.

Joku aiempi seikkailija on jättänyt kirjan sinne
ja ehkä tavallani ottanut sieltä mukaan itselleen uuden.

Sillä systeemillä minä olen viimeiset vuodet lukenut.
Joten nämä lienevät kirjaimellisesti reissukirjoja.
 
Olisipa hauskaa,
jos lukijat jättäisi pienen puumerkkinsä
näihin reissukirjoihin.
"Kuka olet - mistä olet?

Mistä kirja matkaasi tarttui
ja minne jää seuraavalle löydettäväksi?

Vakaa aikeeni oli tehdä exelillä pieni taulukko
- tulostaa sisäkanteen ja startata
HETI ja just tästä kirjasta uusi perinne!

Ehkä joku on näin jo tehnytkin.
Omiin käsiini ei vain ole sellaista kirjaa osunut. 

Ja miten Idea nyt sitten tuli mieleeni
- no Kristiina K:sta
- hän harrastaa Postcrossingia
ja idea sivuaa hieman systeemiltään FinStonesiakin
johon useampi ystäväni on hurahtanut.

Minkäs hienon nimen tälle nyt sitten keksisi
- googlettamalla en löytänyt ideaa. 

Mutta vihdoin haasteeseen.
Kristiina K:n lokuukuun haaste on
"Viimeksi lukemani kirja"

Viimeiset jännittävät juonenkäänteet
(kaiken, tai ehkä vai osan selvittävät) 
jättivät hämilleen jo lentokoneessa...
ta-va-sin viimeisen kappaleen uudelleen
Tatzigistanissa. Hmmm...

Viimeksi lukemani kirja on siis The Island

pohjoisirlantialaisen Adrian McKintyn kirjoittama. 

Kuvittelin Belfastissa levottomuuksien aikaan varttuneen McKintyn
juonen vievän hänen synnyinseuduilleen Belfastiin, 

mutta ei... jouduinkin Australiaan
ja kaiken sivistyksen ulkopuolelle 

piinaavan psykologisen trillerin käänteisiin
ÄITINÄ... johon oli helppo ja samalla järkyttävä samaistua. 

Kirja tarttui reppuuni Grönlannista, Ilulissatista
ja jäi Dushanbeen.
Tarkoitukseni oli löytää Afganistanista uusi luettava matkaan
- mutta se toive ei toteutunut, vaikka kolmessa hotellissa yövyimme.
Harmittaa, että ennätin jättää kirjan jo naapurimaahan...
Minä olisin voinut aloittaa uuden hotelliperinteen!

Safiireiden ympäröimänä

Afganistanin Grand kanjoniksi kutsuttu Band-e-Amirin kansallispuisto (370 neliökilometrin kokoinen alue) sijaitsee Hindu Kušh-vuoriston korkeuksissa n. 3tuhannen km korkeudessa ja siitä on pudonnut kuin hohtavia tummansinisiä ”safiireita”

syvälle vuorten uumeniin.

💙💙💙💙💙💙

"Safiirit" ovat 6 tummansinistä alppijärveä,

syvyydeltään yli 300m

Järvet erottaa toisistaan travertiiniesiintymien muodostamat luonnon muovaamat padot.

Syvän sinisen värinsä ne saavat mineraaleista! Kertakaikkisen mykistävä paikka!

Kabulilaiset kaverukset loikkasivat komeasti järveen. Ukkokullan teki selvästi mieli, mutta jäi mieliteoksi Aurinkoisesta säästä huolimatta lämpötila korkeuksissa ei ollut kuin nippa-nappa plussalla. Maassa olevat lätäköt olivat jäässä.

Polkuvene tarjontakin jätettiin käyttämättä

ratsaillekaan ei innostuttu

Läpikuultavan kirkas vesi ja sen luomat maisemat ympärillään olivat vaikuttavan näköisiä 

rannoilta ja kallioilta käsin tyydyttiin kävelemään ja ihmettelemään luonnon kauneutta - siinä oli kylliksi!!

Ihan ilman aktiviteettia ei jäänyt tämäkään kohde! Tarkkuusammuntaa ja kaikki ohi... 

oli kuulemma tähtäin säädetty väärin, hih.

Matkaa Kabuliin oli yli 250km - joten paluumatkalle oli pakko lähteä.

Tiet kun olivat mitä olivat 

ja muitakin matkaajia ihan laumoittain

Viimeisiä silmäyksiä matkan varrelta 

ja heipat näköalapaikalta!

Vaikutuksen teit ja muistoja jätit

 pieneen sydämeen!

Niin paljon rikkaampana on kotiin palattu tältä seikkailulta! Kiitos matkaamme seuranneille - yhdessä on aina niin paljon mukavampi seikkailla!

Surujen kaupunki

Rappujen "makuun" päästyä ei malttanut lopettaa

Vuosi sitten samaan aikaan poljettiin Tsingis-kaanin mailla
- ja nyt vedettiin rapputreeniä samaisen "äijän"
tuhoamassa kaupungissa
Shahr-e Gholgholassa = Surujen kaupungissa.

Historiaan tutustuessa jäi miettimään
- onko monikaan asia ihmismielessä muuttunut?
No - hallitsijat eivät ole kyllä enää 15-vuotiaita,
kuten Mutukan, Tsingis-kaanin suosikkipojanpoika
vuonna 1221 menehtyessään Bamiyanin piirityksessä.

Siitähän se isoisä kimpaantui
ja tuhosi koko kaupungin, ihmiset ja eläimet.

Yhä ylemmäs kavuttua
kaupungin raunioista sai paremman kokonaiskuvan

Ohuempi ilmanala ja "suojaava pukeutuminen"
teki tästäkin aikas mukavan hikitreenin
- mutta todellakin kannatti kavuta. 

Maisemat avautuivat Bamiyanin laakson jokaiseen suuntaan (360)
Tarkkasilmäisimmät huomaa ehkä tuolla taustalla
"ne jättimäiset" Buddha-aukot... 
Näyttävätpä pieniltä ja matalilta! 

Kiitos
- kyllähän tästäkin ihan aktiiviseikkailu muodostui!

Uskomaton Bamiyan

Bamiyanin ihanan innokkaat "oppaat"
jättimäisen vuorijonon edustalla.

Ei edes videoon saa tallennettua
kerrostalomaisesti rakennettujen luola-asumusten määrää,
patsaskolojen korkeutta - kokonaisuutta!!

Bamiyanin 500-600 luvulla rakennetuista jättimäisistä 
Buddhapatsaista  (55m ja 37m korkeat)
on jäljellä vain vaikuttavat aukot; 
yksi jalka ja tarkoin koodatut palaset
toiveikkaana odottaen. 
 

Patsaat olivat aikoinaan maailman korkeimmat Buddha-patsaat.
Paikka on yksi vaikuttavimmista Unescon perintöluettelon kohteista
joissa meillä on ollut mahdollisuus vierailla.

Kun meille selvisi,
että luola-asumusten kautta kulkee vaellusreitti
asunnosta toiseen, niin siinä
ei kauaa nokka tuhissut, kun porrastreeni alkoi

treeniasu olisi ehkä voinut olla toisenlainen +29asteessa, 
mutta paremman hien sai pintaan!

Ja kuten huomaatte, niin vuoren uumenissa 
Repolaisen huivi oli vaihtunut lippikseen, hups...

Mielettömän upeat maisemat avautuivat
mitä korkeammalle kiipesimme.

Ja mikä ilahduttavinta, niin saneeraustyöt olivat käynnissä!

Aurinko alkoi laskeutua,
joten vuoren uumenista oli syytä laskeutua alas.

Lumoava kokemus!!
Punaiset posket - hiki - eli kunnon treeni!

Mielikuvitus alkoi illalla tehdä reissuja aikaan, kun vuoren uumenissa on asuttu... Oi niitä aikoja!