Sammaljätit saivat ihanan kodin

Kim Simonssonin viittovat Sammallapset

ovat päässeet KOTIIN!
Kemiön saaressa sijaitsevan
 upean Söderlångvikin kartanon lähimetsiin.

Viime kesänä ihasteltiin ja ihmeteltiin
näitä jättiläisiä Lasipalatsin pihalla Helsingissä. 

Ihastusta herätti "omituisuudellaan" ja suuruudellaan
keskellä kaupunki, mutta kun katsoo niitä NYT...
niin tänne ne kuuluvat!!

Taiteilijakin itsekin toivoo,
että luonto saa tehdä sen loppusilauksen
- saavat sammaloitua aidosti
ja muuttua osaksi metsää. 

Ja mikäli sammallapsilta itseltään kysytään,
niin innoissaan ovat.

Viittomisen oheen innostuivat laulamaan neljästi päivässä,
auringonnousun ja -laskun lisäksi
vielä keskipäivällä ja klo 15.
Mielenkiintoisen musiikin on säveltänyt Perttu Haapanen. 

Metsän vihreyteen uudet asukkaat sulautuivat kyllä samantien. 

Eikä tässä vielä kaikki: 
sisätiloihin sijoitetusta taiteesta ja historiasta nauttivat
- varatkaa aikaa tutustua kartanoon, puutarhaan.  

Kim Simonssonin lapsi- ja eläinaiheinen
näyttely on valloittanut myös upean kartanon sisätilat.
Mahdatko löytää biljardipöydän alta
pienen vihreän lapsen pelaamassa fortunaa, ehkä... 
ja paljon muuta.
Simonssonin näyttely on avoinna 14.12.2025 saakka.

Kartanon sisätiloja kuvataan erityiseksi.
Avaavathan ne oven Amos Andersonin
vaikuttavaan elämään ja taidekokoelmiin
Päänäyttely koostuu pääasiassa suomalaisesta taiteesta 1900-1950
- ne on koottu Suomen Taideyhdistyksen kokoelmista. 
Oletkos istunut Suomen kuninkaan tuolissa, 
tai kurkistanut yksityiseen elokuvateatteriin?
Söderlångvikissä se onnistuu!!

Vaikka tiesi/arvasi paljon mielenkiintoista sisällä olevan...

... niin meitä kutsui seireenin lailla metsäpolut!!

Jättimäiset, tulppaaniakin isommat "harakankellot"

tai JONKUN(jota en tiedä) kellot.
Auttakaa, kun teitä tietäjiä on paljon!!

Rannikkoreitti tarjosi meille sitä mieluisinta
= ulkona oloa!!
Luonnon suihkukin saatiin polkaisun lopuksi...
Ihana, raikas...
kesäsateen tuoksukin on huumaava!

Heinäkuun huumaavuutta
itsellenne mieleisellä tavalla!

Minne mieli vie?

Minne mieli vie?

Bongailetko (oletko bongaillut) jotain tietoisesti?

Vetääkö tietyt paikat/jutut erityisesti puoleensa?

Olen tullut selvästi taas kyselyikään!! Hih...
 
No, kun kyselee - niin pääsee ittekin vastaamaan.
pohtimaan ja purkamaan,
että minne se oma mieli vie?! 

Yhdellä sanalla vastaus on = luontoon
Ulos on mieli eniten vienyt jo vuosikymmenet!

Näkemään ja kokemaan sellaista
mitä ei ole vielä ennen nähnyt - missä ei ole käynyt.

Luonnossa kiehtovinta:
vesi, kalliot, kivet, vuoret ja puut.
Olen näemmä tuon Ukkokultanikin
tartuttanut halailemaan puita....
Omasta mielestään testaa; riittääkö kädet ympäri?

Entä tietoinen Bongailu?

Meillä se alkoi Covidin aikaan
- luontopolkuja, Kansallispuistoja ja
erityisesti Siirtolohkareita.

Jättiläisten heittelemien kivien perässä
saatettiin ajaa pitkiäkin matkoja.
Samalla tuli treffattua lohkareen luona asuvia ystäviä.
Uloshan ne treffit pitikin sopia vuonna 2020.

Isoimpia, erikoisimpia tuli Bongailtua kymmeniä...
(albumissa on 28 aukeamaa ja mahtuu lisää)
klik Kumma kivi
klik Ilveskivi
klik Mäyrävuori
klik Furunäs
klik Kukkarokivi
klik Pirunpesä
klik Koivusaaren möhkäle
pääset kurkkaamaan muutaman, jos kiinnostaa.

Ympäri polkaistuista järvistä saisi myös albumin.
Ne ovat kiehtoneet muuallakin kuin Suomessa.

Ympyräreitit ovat mukavia.
Ei tartte polkea samaa polkua/tietä
- voi kokea ja nähdä jotain uutta.

Degersjönin järvi Raaseporissa on hyvä esimerkki siitä,
että fillarin satulassakaan ei kaikkea huomaa. 

Antskogin ruukista on polkaistu jo useamman kerran ohi,
vaikka ruukkeja ja koskia bongaillaan myös mielellään. 

Vaan niinhän ne historian kirjatkin sanoo:
"Ansku" jäi isomman Fiskarin varjoon.

Nyt polkaistiin tietoisesti tutkimaan Antskogia, 
Raaseporin, Pohjan vanhinta ruukkia(1630). 

Raasepori tuntuu olevan pullollaan ruukkeja,
ei montaa kilometriä tartte polkaista,
kun löytyy seuraava ja seuraava.

Vaikka tehdasmiljöössä ei tapahdu mitään
- eikä sinne yritetä houkutella matkailijoita,
kuten naapuriinsa Fiskariin.
Silti se seisoo ryhdikkäänä
ja hyvin huolletun näköisenä valkoisine aitoineen.

Anskujoen tyyneen pintaan luo heijastuksia
luonnon lisäksi piskuiset laiturit. 
Anskun idyllinen jokimaisema ja Anstkogin työväentalo
antoivat miljöön myös Eeva Joenpellon romaaniin pohjautuvaan
samannimiseen elokuvaan
Vetää Kaikista ovista.

Jokivartta on pakko seurata, sillä se jatkuu ja jatkuu...

tarjoillen historian havinaa aktiivisessa käytössä.

Antskog tarjoaa noin sadalle kesäasukkaalle aikamatkailumiljöön

Polku vie lopulta sululle, eikä mille tahansa sululle

Historia kirjaimellisesti ritisee-rätisee ja vähän roiskuukin
ruosteisissa sulkurakennelmissa
ja kiveen kirjoitetussa tekstissä: 
"Suomen ensimmäinen sulku, J. Julin 1824

Tosin Mustiossa lienee ollut parikin sulkua jo 1745,

mutta mikä kiveen on kirjoitettu, niin...
Ei kannata alkaa väitellä!
Ja sitä paitsi, tätä voitte mennä katsomaan
- Mustiossa ei ole jälkeäkään.  

Toinenkin ruukki onnistuttiin bongata fillarireiteillämme.
PikkuPässin reitti alkoi ja päättyi (miten halusit)
 Hörforsin ruukilta/ruukille.

Me kruunasimme oman päivämme ruukin Koskikierroksella. 
Reilut 4km ja 5 koskea - iso suositus myös kävellen.
Meillä oli kilometrejä alla jo 80, joten loppuhuipennuskin satulassa.

Monipuolinen reitti tarjoilee useita kohokohtia
lukuisin silloin
- pääset todella kokemaan ja kuulemaan kosken kuohut!

Bongaillen tai ei,
mm. tällaisten perässä nautitaan mennä.
Kiva olisi kuulla/lukea, minne sinun mieli vie?

Ja kun mieli vie - niin sielu saa ravintoa.
Akkumme lienee nyt ladattu!!
Töitä tarttiskin taas jaksaa!!

Kytäjälle kahta kautta

Lomaa ei ollut enää paljon jäljellä,
joten fillarinkiilto silmissä tutkailtiin lähimaastoja.
Kauas ei haluttu,
koska vaatisi istumaan enemmän pakussa kuin satulassa.

Iloksemme vanhoilta kotikonnuilta
 löytyi ihan merkitty fillarireitti PikkuPässi 

Kytäjän kartanon kukoistuksessa 1907-1908
 silloinen omistaja Hjalmar Linder
rakennutti Hyvinkäältä Kytäjälle 
kartanon omiin tarpeisiin kapearaiteisen junaradan.

Rata kulki jopa kartanon pihan kautta.
Myöhemmin rataa jatkettiin ja se yhdistettiin
Pyhäjärven ruukille, Högforsin tehtaille aina
  Karkkilaan saakka.  

Kartanon traaginen historiaa oli hämärästi takaraivolla
- mutta tulipa nyt lueskeltua tarkemmin.  
Oikeastaan kenenkään omistuksessa
se ei ole onnea ja autuutta suvulle tuonut.

Toivotaan, että "kartanon kirous"
katosi sen purkamisen (2023) myötä.

Nykyisen Laakkosen perheen omistuksessa
alue on herännyt uuteen vetovoimaiseen kukoistukseen
- lomailijoita oli mukavasti nykyaikaisin aktiviteetein.  

Upeasti kunnostettu Kartanon Talli
tarjoaa tilat vaikka mille pidoille
- modernit vuokrahuvilat majoituksen
ja läheinen golfkeskus oli hellepäivänä ihan vetonaula. 

Meidän tarpeisiin vanha junarata tarjosi mitä parhaimman aktiviteetin
- polkaista vanhaa ratapohjaa
ensin Karkkilasta Kytäjänjärven ympäri.

Suoraa tietä - ja suoraa tietä
- ei ees mäkiä matkan varrella.

On saanut PikkuPässi-veturi puksuttaa suoraan metsien läpi

Osittain oli päässyt ratapohja kasvamaan hieman umpeen

ja fiilis oli polkiessa, että kaislikossa suhisee...

Monipuolinen reitti tarjosi toiseenkin lauluun reitin
"Käyn ahon laitaa....
oli kyllä päällä paitaa
ja olisi varmaan saanut olla pidempää lahjettakin
- sillä punkit varmaan viihtyy samoissa puskissa...
Tarkistuksen jälkeen ei onneksi löydetty yhtäkään...

Veden äärellä polkeminen on kyllä todella energisoivaa!

Kuten otsikko jo paljastikin,
niin Kytäjällä tuli kirjaimellisesti
"Pyörähtettyä pyörillä" pari kertaa.

Ensin Karkkilan suunnasta Pikku Pässin ratapohjaa
ja toistamiseen Hyvinkään "Alpeilta" - eli Sveitsistä.

Vanha kotikaupunki, 
jossa Sveitsin rinteet tuli 
80-luvun lopulla varsin tutuiksi. 

Tosin 4 renkaan (vauvanvaunujen ja kaksosrattaiden) kera.
Kuopus iltatähtemme onkin syntynyt täällä lännessä.

Pari "Taikaviittaa" takaapäin
tekemässä sitä....
mistä eniten nauttivat,
eli polkemassa! Ja tällä kertaa
niin rakkaissa maisemissa!

Kulomäen (laskettelurinteen) kaivauksille
piti myös polkaista nostalgisoimaan.
Hiihtohissistä olisi ollut apua ylös
- sillä taluttamiseksi meni!
Laskettelurinteiden korkeus on 30-vuodessa
noussut todella paljon - ja nousee yhä....

Ihan parasta on Seikkailla fillarein...
vie muistoihin, vie uusiin uskomattomiin maisemiin...

Vaikka välillä vaatii huoltoa...
ja välillä vaan ihaillaan upeita paikkoja...
tai pahkoja... vai mikähän tuo onkaan?