vihdoinkin tulit... oon kuullu,
et olet pikkutytöstä saakka halunnut tulla Madagaskarille ja mitä nyt sit ootkaan,
reilusti yli viiskymppinen - kyllä kesti!!
Aloin jo pelätä et me Makit, Lemurit, Indrit (joil ei oo häntää) ja Sifakat (jotka osaa loikkii sivuttain maallakin) kuollaan sukupuuttoon, kun ei sua vaan täällä näkyny....
Onneks alkoivat suojella meitä - joten on meit tääl viel - mut ei kyllä missään muualla maailmassa... sen verran hauskoi ja harvinaisia veikkoi ollaan!!
(puoliapinoita ja vaan pinsettiote erottaa meidät teistä viel kehittyneimmist "ihmisist") Endeemisiä sillai hienost sanottuna!
Oli kyllä ilo-uutinen, että olitte Istanbulin ja Mauritiuksen kautta matkalla tänne ja 4.10 hyppäsin samantien matkalaukkusi päälle!
Oppaaksi, et millanen maa tää oikein on...
Lentokoneel tietty pääsee vaan meidän pääkaupunkiin Antananarivoon, mut kyllä lämmitti mieltä, kun et jäänyt sinne, vaan olit heti valmis pitkään pikkubussimatkaan (6h) löytämään uskomattomat Antasibe-Mantadian sademetsät... jotka onkin oikeastaan ainoat rehevät paikat meidän Makien enää asustella täällä maailman neljänneksi suurimmalla saarelle ( 2x Suomen kokoinen), sillä aikanaan Ranskalaiset kuin paikallisetkin meinas hakata koko saaren ihan autioksi.
Niimpä saari onkin suurimmaksi osaksi täysin aavivoitunut ja kuivunut.
Ei ole elinolosuhteet helpot meillä. Väkeäkin liki 23milj. ja koko ajan syntyy lisää...
Meistä sanotaankin, että olemme ristiriitainen köyhä/rikas maa... 80% kansasta elää alle eurolla päivässä... rikkaudet ovat maan alla, (metalleja, jalokiviä, öljyä ja kultaa) mutta kaivaukset hankalia niin etsien kuin halliten...
Ei siis ihme, että piikkimattojakin oli levitetty tiellenne kun kuoppaisia teitämme ajelitte.
Vartiointikeinomme ovat alkeellisia, mutta silti hymyileviä ja onnellisia ihmisiä täällä asuu ja sen tulitte huomaamaan.
Yksi lukuisista jalokivikylistä kaivausonkaloineen ja iloisine lapsineen, jotka työskentelvät vaskeineen huuhtoen siinä missä isommatkin.
Sademetsän siimeksessä, polkuja, ihania tuoksuja, kukkaloistoa, kameleontteja...
nyt oltiin keskellä elämää, jota et voi aistia missään muualla
ja kyllä oli ihanaa nähdä miten viihdyit...
Kännykkä napsahteli kuvia siihen tahtiin, että tuntui,
että haluat ottaa kuvan jokaisesta hetkestä!
Kuinkahan monta kuvaa otit ja kuinka monta halauskertaa sai Bao bab puut?
Me täällä Madagaskarilla tavataan halata apinanleipäpuita vain silloin,
kun on murheita ja huolia, eikä oikein tiedetä miten niistä selvitä.
Silloin kannattaa halata ja kysyä ratkaisua pulmaansa
tai kertoa huolensa vanhalle (jopa 5000-6000v) Bao babille.
Aamulla kun heräät, niin tiedät ratkaisun.
Olikohan sulla oikeasti niin valtavasti huolia (JOS, niin toivottavasti sait kaikkiin ratkaisun)
sillä Bao bab ei petä!!
Vai halasitko silkasta rakkaudesta?
Ehkä rakkaudesta!!
Näytti muutenkin,
että sieluusi ja sydämeesi painui ikimuistoisia hetkiä!
Niin tulkitsin ilmeistäsi! Mulle taasen oli uutta tää hotellielämä - ihme puuhia teillä ihmisillä, hampaiden harjaamista ja vessanpytty: HUI.... pelottava vesiputous....
Kiva kuitenkin kun yövyitte paikallisissa lodgeissa!
Paitsi pääkaupungissa Antananarivossa asettelit mut
ihan hurjan korkeelle parvekkeen kaiteelle... jos nyt suoraan sanon, niin se ei kyllä ollut makin elämää parhaimmillaan...mut olenpa nyt suurkaupungin vilinääkin sit kokenut... Onhan se tietty reiluu, että meille molemmille tuli uusia kokemuksia ja elämyksiä...
Mut kyllä täytyy tunnustaa, että olin elementissäni, kun pääsin taas luontoon...
keskelle Madagaskaria Ranohiran Isoloon
- isoon kivikylään ja kunnolla vuorikiipeileen sun kanssa.
Sähän tykkäät samoista asioista kuin minä....
mitä korkeemmalle, sen parempi!! Sieltä nimittäin näkee paremmin!!
Olit kyllä rohkea kun pulahdit jääkylmään vesiputoukseen keskellä vuoristoa uimaan...
Minä säästelin vesileikkini Anakaon lämpimille rannoille....
Paikalliset lapset rakensi mulle sopivan kokoisen Pirogueveneenkin,
joilla kalastetaan ja kuljetetaan uskomattomia kuormia pitkiäkin merimatkoja
suotuisia virtauksia ja merituulia tuntien.
Kyllä tälle Koillis-Madagaskarilla elävälle pikku-Makille oli ihan uskomattomia kokemuksia
nämä Lounaisen-Madan rannat niin Anakaossa kuin Tulearissa
"Once a life time", sanoo nyt Makikin
Kiitos kun sain esitellä maatani, jota rakastan ja mikä parasta,
huomasin, että sinäkin jätit ison osan sydäntäsi tänne!
Melkoinen tauko "luovuudessa"
