Logistiikkaa ja vieraanvaraista herkuttelua

Tässä se on menopeli vaillaa vertaa... meidän UAZtsi

ja kuskimme, oppaamme Tomjunbileg,
jota onneksi saimme kutsua Tomiksi.

Kieli ei nimittäin ihan helpolla taipunut kurkkuäänteitäkin korahtaviin sanoihin
- vaikka parhaamme yritimme!
"Bayarlalaa" (=kiitos) ja "Amtte" (=herkullista)
korahteli sen verran oikein, että se sai kuulijansa hymyilemään.

Viimeksi mainittua oli pakko vältellä, kun huomasimme,
että sitä seurasi aina pussillinen "paikallista xylitolia" (=aruulia) evääksi. 

Jurtan edustalla tai viimeistään jurtan kauniilla pöydällä
oli aina tarjolla aruulia,
joka on mongolialaisten hohtavan valkoisten hampaiden salaisuus.
Sitä ei auttanut pureskella, vaan imeskellä - se oli todellakin kovaa kuin kivi.

Toisessa kulhossa oli naposteltavaa horodia
- joita jo vauvoille tarjottiin.
Pehmeämpää vuohen, kamelin tai tammanmaidosta
valmistettua hapatettua, rahkamaista juustoa.

Kyytipoikana sai kulhollinen kumissia (kefiirin tapaista, alkoholia n. 2-4%)
Jos me pysähdellään huoltoasemille kaffeelle, niin mongoolit pysähtyy kumissille.

Tulipa maisteltua isännän pullosta myös muutaman kerran arkhia
(tammanmaidosta tehtyä pontikkaa)
Tom naureskeli arkhin olevan varsinaista taikajuomaa
- sillä karjakin kasvaa - jopa kolminkertaistuu.
Yhden vuohen sijaan näet illemmalla kolme.
Enkä epäile yhtään, tujua oli!
Hyvää olivat sekä kumissi, että arkhi.

Vieraanvaraisuus näkyi siinäkin,
että olisimme päässeet seuraamaan vuohen teurastusta
- sillä Nomadit ovat ylpeitä tehdessään sen kivuttomasti ja verta vuodattamatta. 

Vuohen vatsaan tehdään käden mentävä viilto.
Valtimosuoni puristetaan niin nopeasti, ettei vuohi ehdi edes määkäistä
 ja viidessä minuutissa ruho on paloiteltu.
Veri, suolet, sisäelimet otetaan talteen ja hyödynnetään ravinnoksi.
Aikalailla kaikkiruokainen olen, eläviä toukkiakin on tullut Amazonilla syötyä,
mutta nyt jotenkin oma kieleni ei ollut kovinkaan vastaanottavainen 
pitkään padassa hautuneelle vuohen kielelle.
Toki sitä vähän pystyi syömään, mutta...."Amtteeksi" en sanonut!
- ettei sitä vaan tarjottu lisää!!

Koko viikko meni todella MAITO- ja LIHAvoittoisesti,
- kotiin palattua on kala maistunut!

Mongoliassa maito ja valkoinen väri on onnellisuuden vertauskuva.
Jurtat ovat syystä AINA valkoisia, koska ne houkuttelevat hyvinvointia
ja mitä enemmän juot maitoa - sitä tyytyväisempinä jumalat pysyvät.

Mitä tulee maitoon, niin tamman lypsämistä olisi ollut mielenkiintoista seurata,
mutta se on niin tarkkaa ja tiettyyn henkilöön sidottua,
että siitä pidetään vieraat kaukana.

Vuohen teurastuksen jätimme suosiolla väliin,
sillä hyppäsimme satulaan, ei pyörän - vaan...

Ensimmäinen kerta elossani... 
ja onneksi sain varsin lauhkean ja kiltin pollen

Oppaaksi lähti 8-vuotias Mazaalai (=nimi tarkoittaa Gobin pikku karhua)

Aito, ihana lännensankari satulassa jalkojen riittämättä likimainkaan jalustimille.

Ukkokultanihan oli ihan elementissään, mun "Pikku karhu"
Ajatelkaas - ollaan oltu yhdessä yli 40-vuotta
ja piti mennä Mongoliaan saakka, että selvisi ratsastustaidot.

Heillä on ollut hevosia ja hän on ratsastanut satulalla ja ilman vaikka ja kuinka.
No - niimpä tietenkin, 50-luvulla syntynyt maatalon poika.
Mutta eipä ole koskaan tullut puheeksi...
aina sitä voi oppia uutta pitkässäkin suhteessa.


Fillarin- ja hevosensatulat eivät olleet ainoat, joihin pyllymme Mongoliassa asetimme.
 
Nämä "pussihousuiset suloisuudet" kuljetti meitä mini-Gobin dyyneillä liki pari tuntia

Kameli/promedaari ratsastus kokemuksista tämä on ollut ehdottomasti miellyttävin.
Ensinnäkin siellä kahdenkyttyrän välisessä poterossa pysyi niin hyvin, 
turkki oli niin paksua ja pehmoista, kulku säyseää...
ja tällainen amatöörikin sai ihan itse ohjastaa. 

Itse polkaistut fillarikilsat jäivät viikossa nippa-nappa alle 200.
Eniten meitä kuljetti Tom ja UAZ,
joka vaikutti olevan se suosituin tapa nähdä Mongoliaa.

Onhan se menopeli, joka ei teitä tarvitse, mutta kulki kepoisasti teilläkin!!

Logistisesti paikallinen Travel On oli suunnitellut reittimme upeasti.

Eikä hätkähtänyt, vaikka saavuimmekin 1½-vuorokautta myöhässä
- kurssi otettiin samantien kohden Gorkhi-Terjelin kansallispuistoa.

Alunperin oli suunnitelmissa, ettei alfalttiteitä juuri käytetä, 
mutta napattiin menetetty aika kiinni paremmin näin

ja ei huonoa ollut maisemat huristella "pikateitäkään"

meille kun käy aina kaikki

- varsinkin yllätykset ja niistä muodostuu usein parhaat muistot!

- vauhdissa ehti napsia kuvia niin maisemista kuin kylistä.

Oli se kyllä mieluisaa kääntyä hiekkateille ja aroille

pysähtyä välillä treffaamaan Tompan tuttuja!!

Seuraavaksi vaihto siihen tutumpaan satulaan....
vieläkö jaksatte fillarikilometrejä?

Täältä löytyy Mongolian seikkailumme aiemmat postaukset

Ruskaretki Mongoliaan_osa 1
Asuntoesittely Mongolialaisittain_osa 2
Vieläkö on villihevosia_osa 3