"Suuri jano"

Kalahari on tswanan kieltä
ja tarkoittaa = "Suuri jano"

10 000-20 000 vuotta sitten Kalaharin alueella oli valtaisa Makgadikgadijärvi. 

Järven alettua virrata laskujokiensa kautta sekä itään, että pohjoiseen Sambesijoen
osat yhdistyivät ja syntyi valtaisat Victorianputoukset, joista postaus täällä.

Nykyään järven sedimentit ovat hiekkaa, suolaa... kerrostumat ovat kivikovia.

Oli vaikuttavaa fillaroida laajaa "suolakentän" reunaa.

Suurin suola-aavikko Makarikari sijaitsee Botswanan puolella. Sadekaudella (maalis-huhtikuu) sen poteroihin kerääntyy vettä ja niitä kutsutaan suolapannuiksi

- nyt oli todella kuivaa.   

Eikä se siitä vehreämmäksi muuttunut, vaikka saavuimme jättimäiseen Namibiaan. 

Maa on pinta-alataan liki 3 kertainen
Suomeen verraten, sen sijaan asukkaita
vajaa puolet, eli 2,7milj.
Puoli miljoonaa pääkaupunki Windhoekissa
ja oikeastaan loput sen pohjoispuolella. 

Ymmärrettävästi asutus on keskisttynyt pohjoisosien vehreämmille ja elinolosuhteet mahdollistaviin Ondangwaan ja Runduun Windhoekin lisäksi.

Paikallinen matkanjärjestäjä osasi todella varautua pitkäääääääään ja kuivaaaaaaan 

8 vuorokauden aavikko-osuuteen,
sillä jätimme sivistyksen konkreettisesti Windhoekiin.

Pyöriin vaihdettiin jo Botswanan puolella leveämmät ja kestävämmät gummit...,
sillä asfalttia tulisimme näkemään seuraavan kerran Etelä-Afrikassa.,

Ruokaa vaatimattomat 7 kärryllistä.

Ei muuta kuin mars matkaan... edelleen auringonnoustessa.
Mitä etelämmäksi poljettiin, sitä viileämmiksi yölämpötilat laskivat,
reilusti alle 10. 

Pitkää hihaa ja lahjetta tarvittiin aamun ensimmäisinä polkaisutunteina.
Puolen päivän jälkeenkään ei lämpötila noussut enää yli 30, 
sen suhteen oli täydellistä pyöräilylle.

Tiet olivat kirjaimellisesti pitkiä ja suoria...
Namibiasta löytyy kuulemma 50km pitkä suora,
sitä ei sentään ollut suunniteltu meidän polkaistavaksi. 

Ukkokulta tutkaili meidän pisimmäksi suoraksi Sporttrackerin mukaan 15-16km.
Kivikkoisia, soraisia ja hiekkaa kaikissa "juoksumuodoissaan" kyllä riitti.

Rengasrikoittakaan ei selvitty  

Ja olihan ne polkijatkin välillä ellei nyt ihan "rikki", niin ainakin
Hepokatin tapaan maantiellä poikittain 

tai muutoin Repo(lainen) rankana selällään

Hermo-synoviaalikinttuni kramppasi kerran oikein kunnolla...
onneksi ei ollut kuin vajaa 3km tuolloin huoltoautolle...
Oli ne kyllä silti elämäni pisimmät kilsat...
kun pakko oli välillä jalkaa liikuttaa toisella kädellä,
se ei vain liikkunut, eikä koukistunut... 

Karkeaa suolaa suoraan suuhun ja komia hieroja...
johan tokeni tämäkin mummo...

Juoksuhiekan upottavuus tuli selväksi huoltoautollekin...
ei noussut lapioiden, eikä miesvoimin.

Onneksi apuun saatiin Italialaisrekkarein varustettu kunnon Monsteri.
Jäi mietintämyssyyn, mitä kautta olivat sinne tulleet (isä ja poika).

Pehmeään hiekkaan tottui yllättävän nopeasti
ja alkoi löytää sopivia ja hieman kiinteämpiä ajo-uria. 

Ja niin matka eteni yhdelle etapille, eli 
Kauriin kääntöpiirille - jossa tietenkin stopattiin valokuvaamaan. 

Eipä ollut vastaavaa turistirysää kuten meidän Napapiirillä.... 

Kauriin kääntöpiiri 23°26′S, 14°27′E

Jos taivas olikin pilvetön - niin maa ei...

Panoramamaisemat olivat välillä aivan käsittämättömiä.
Pilvet kulki kaikissa pastellin sävyissä maata pitkin.

Aavikko-osuudet tarjosi kaikki mahdolliset taivaan ja maan värit.
Näissä maisemissa jalat vain rullasi - kuin huomaamatta.
Kokea juuri pyöräillen kaikki tämä koettiin kaikista parhaimmaksi.
Autolla nämä olisivat hurahtaneet aivan liian nopeasti ohi
- kaikkea ei olisi ennättänyt havainnoimaan. 

Ja kävellen... mahdotonta… liikaa kilometrejä!
 
Päiväpolkaisut vaihtelivat sadan kilometrin molemmin puolin. 

Aloimme pikkuhiljaa lähestymään Namibian aavikon pääkaupunkia, Sossusvleitä. 
Siellä sijaitsevat maailman korkeimmat ja vanhimmat hiekkadyynit.

Nyt oli noustava satulasta, riisuttava kypärä ja lähdettävä kapuamaan...
mutta Sossusvlei ansaitsee oman postauksensa, joten siitä seuraavalla kerralla.